Esa Ruuttunen
Pallokentällä Pesäpallo ja sen edeltäjä – ainakin meidän pihalla – Nelimaali kuuluvat lapsuuteeni niin kaukaa, kuin voin muistaa. Nelimaalia pelattiin ns. vanahalla kartanolla, kotitilani Jaakolan entisen talon paikalla. Suunnilleen sillä paikalla seisoo nykyisin pronssinen Hilippa-patsas muistona Konikapinalle nimensä antaneesta isoisäni Sigfrid Ruuttusen hevosesta. Pihan kumpuileva, mutta riittävän iso nurmi antoi tilaa lähitaloista koostuvien joukkueiden temmeltää, lyödä palloa, juosta sen perässä ja pesältä toiselle. Lapsuuden suuriin tapahtumiin kuuluu uuden urheilukentän valmistuminen ja vihkiäisjuhla Padingin, kotikylän kansakoulun yhteyteen. Vihkiäisjuhlassa sain kunniatehtävän lausua Uuno Kailaan runon Pallokentällä, joka kertoo koskettavasti rammasta pojasta katselemassa toisten peliä ja iloa pallokentän laidalla. Kansakouluaikana sitten pelattiin pesäpalloa lukemattomia kertoja tuolla silloin hyvin huolletulla kentällä, nykyisin murheellisen näköisellä ruohottuneella mättäiköllä. Juhlahetkiä olivat pelit, joissa Raudaskylän Keskikoulun ja Lukion, myöhemmin omankin oppikouluni silloiset opiskelijat ottivat näyttävästi mittaa toisistaan ja Nivalan eri kylien pesäpallojoukkueista. Pelit olivat kiivaita, ja kentän reunukset täynnä innokkaita katselijoita. Oma pesäpalloinnostus sai lisävauhtia pesäpalloleireiltä. Eräs muisto sellaisesta naapuripitäjästä Haapajärveltä. Eräänä aamuna heräsimme naapurin Pentin kanssa teltassamme ennen virallista herätystä. Aloimme heitellä palloa, ja näin häiritsimme ilmeisesti vielä nukkuvia. Rangaistukseksi jouduimme perunateatteriin, kuorimaan perunoita leirin ruokailua varten. Silloin se tuntui vähän epäoikeudenmukaiselta – olimmehan tekemässä juuri sitä, mitä varten leirillä olimme. Nyt muisto on vain hauska yksityiskohta. Mutta muistan tapahtuman aina kun ajan silloisen leiripaikkamme, nykyisen valtavan sahalaitoksen ohi. Toinen muisto leiriltä. Äiti oli laittanut mukaan Sunlight saippuapalan lähellä virtaavan Kalajoen rannassa tapahtuvia aamu- ja iltapesuja varten. Saippuan tuoksu jäi silloin niin elävästi poikasen mieleen, että edelleen tuohon saippuaan törmätessäni tuoksu tuo Haapajärven pesäpalloleirin mieleeni.Tuntui mahtavalta tulla hyväksytyksi Nivalan Urheilijoiden pesäpallojoukkueen valmennuksen piiriin. Talviseen harjoitteluun kuului, että kovillakin pakkasilla käytiin juoksulenkillä kylän vanhempien harrastajien kanssa. Heidän autoillaan käytiin iltaisin kirkonkylällä urheilutalo Tuiskulassa heittelemässä palloa ja lyömässä sitä seiniä vasten. Tuntui mahtavalta tulla hyväksytyksi isompien poikien kaverina. Profiloiduin lähinnä lukkariksi, liekö enne tulevasta, muusikkourastani. Kovin monta ottelua Nivalan pesäpallojoukkueessa en kuitenkaan muista pelanneeni. Opiskeluaikana Helsingissä pesäpallo jäi vuosikymmeniksi. Muutimme perheeni kanssa Vantaan Martinlaaksoon 1980-luvun puolivälissä. Aivan lähellä oli ja on nyt uusittu pesäpallokenttä. Eräs pesäpallosta innostunut vimpeliläislähtöinen naapuri sai minut kerran houkutelluksi kentälle kokeilemaan, vieläkö taitoja olisi jäljellä. Sain käteni niin kipeäksi, että lupaava come back pysähtyi siihen.On oikeastaan vähän surullista ja kummallista, että molemmat minulle nykyisin rakkaat vahvat pesäpalloseudut, Vantaa kotikaupunkina ja Sotkamo kesänviettopaikkana eivät ole saaneet innostumaan minua pesäpallosta edes penkkiurheilijana. Vain kerran olen käynyt katsomassa Jymyn ottelua Hiukan komealla kentällä. Kesämökki omine houkutuksineen on pitänyt liian lujasti otteessaan etenkin aikaisemmin, kun lomapäivät olivat kortilla. Kuka tietää, miten tulevaisuudessa… Pesäpallo ja sen mukana tuoma liikunta on antanut vahvan pohjan fyysiselle hyvinvoinnilleni. Juoksu, hiihto, pyöräily ja kajakkimelonta ovat kuuluneet sittemmin lajivalikoimaani. Hyvä fyysinen kunto on ollut välttämätön tuki myös ammatissani oopperalaulajana, joskus erittäin raskaissakin rooleissani. Esa Ruuttunen
Pesäpallo ja sen edeltäjä – ainakin meidän pihalla – Nelimaali kuuluvat lapsuuteeni niin kaukaa, kuin voin muistaa. Nelimaalia pelattiin ns. vanahalla kartanolla, kotitilani Jaakolan entisen talon paikalla. Suunnilleen sillä paikalla seisoo nykyisin pronssinen Hilippa-patsas muistona Konikapinalle nimensä antaneesta isoisäni Sigfrid Ruuttusen hevosesta. Pihan kumpuileva, mutta riittävän iso nurmi antoi tilaa lähitaloista koostuvien joukkueiden temmeltää, lyödä palloa, juosta sen perässä ja pesältä toiselle.
Lapsuuden suuriin tapahtumiin kuuluu uuden urheilukentän valmistuminen ja vihkiäisjuhla Padingin, kotikylän kansakoulun yhteyteen. Vihkiäisjuhlassa sain kunniatehtävän lausua Uuno Kailaan runon Pallokentällä, joka kertoo koskettavasti rammasta pojasta katselemassa toisten peliä ja iloa pallokentän laidalla. Kansakouluaikana sitten pelattiin pesäpalloa lukemattomia kertoja tuolla silloin hyvin huolletulla kentällä, nykyisin murheellisen näköisellä ruohottuneella mättäiköllä.
Juhlahetkiä olivat pelit, joissa Raudaskylän Keskikoulun ja Lukion, myöhemmin omankin oppikouluni silloiset opiskelijat ottivat näyttävästi mittaa toisistaan ja Nivalan eri kylien pesäpallojoukkueista. Pelit olivat kiivaita, ja kentän reunukset täynnä innokkaita katselijoita.
Oma pesäpalloinnostus sai lisävauhtia pesäpalloleireiltä. Eräs muisto sellaisesta naapuripitäjästä Haapajärveltä. Eräänä aamuna heräsimme naapurin Pentin kanssa teltassamme ennen virallista herätystä. Aloimme heitellä palloa, ja näin häiritsimme ilmeisesti vielä nukkuvia. Rangaistukseksi jouduimme perunateatteriin, kuorimaan perunoita leirin ruokailua varten. Silloin se tuntui vähän epäoikeudenmukaiselta – olimmehan tekemässä juuri sitä, mitä varten leirillä olimme. Nyt muisto on vain hauska yksityiskohta. Mutta muistan tapahtuman aina kun ajan silloisen leiripaikkamme, nykyisen valtavan sahalaitoksen ohi.
Toinen muisto leiriltä. Äiti oli laittanut mukaan Sunlight saippuapalan lähellä virtaavan Kalajoen rannassa tapahtuvia aamu- ja iltapesuja varten. Saippuan tuoksu jäi silloin niin elävästi poikasen mieleen, että edelleen tuohon saippuaan törmätessäni tuoksu tuo Haapajärven pesäpalloleirin mieleeni.
Tuntui mahtavalta tulla hyväksytyksi Nivalan Urheilijoiden pesäpallojoukkueen valmennuksen piiriin. Talviseen harjoitteluun kuului, että kovillakin pakkasilla käytiin juoksulenkillä kylän vanhempien harrastajien kanssa. Heidän autoillaan käytiin iltaisin kirkonkylällä urheilutalo Tuiskulassa heittelemässä palloa ja lyömässä sitä seiniä vasten. Tuntui mahtavalta tulla hyväksytyksi isompien poikien kaverina. Profiloiduin lähinnä lukkariksi, liekö enne tulevasta, muusikkourastani. Kovin monta ottelua Nivalan pesäpallojoukkueessa en kuitenkaan muista pelanneeni.
Opiskeluaikana Helsingissä pesäpallo jäi vuosikymmeniksi. Muutimme perheeni kanssa Vantaan Martinlaaksoon 1980-luvun puolivälissä. Aivan lähellä oli ja on nyt uusittu pesäpallokenttä. Eräs pesäpallosta innostunut vimpeliläislähtöinen naapuri sai minut kerran houkutelluksi kentälle kokeilemaan, vieläkö taitoja olisi jäljellä. Sain käteni niin kipeäksi, että lupaava come back pysähtyi siihen.
On oikeastaan vähän surullista ja kummallista, että molemmat minulle nykyisin rakkaat vahvat pesäpalloseudut, Vantaa kotikaupunkina ja Sotkamo kesänviettopaikkana eivät ole saaneet innostumaan minua pesäpallosta edes penkkiurheilijana. Vain kerran olen käynyt katsomassa Jymyn ottelua Hiukan komealla kentällä. Kesämökki omine houkutuksineen on pitänyt liian lujasti otteessaan etenkin aikaisemmin, kun lomapäivät olivat kortilla. Kuka tietää, miten tulevaisuudessa…
Pesäpallo ja sen mukana tuoma liikunta on antanut vahvan pohjan fyysiselle hyvinvoinnilleni. Juoksu, hiihto, pyöräily ja kajakkimelonta ovat kuuluneet sittemmin lajivalikoimaani. Hyvä fyysinen kunto on ollut välttämätön tuki myös ammatissani oopperalaulajana, joskus erittäin raskaissakin rooleissani.
Esa Ruuttunen